Väkivalta, Keskustelu Ja Valheet

June 15th, 2006

Olen varma että tähän mennessä me kaikki olemme jo kuulleet kliseen siitä kuinka eskimoilla on jotain 97 sanaa lumelle. Loppujen lopuksi se on tavallaan paskapuhetta. Ensinnäkään he eivät ole eskimoita vaan Inuiteja. Toiseksi heidän lumea merkitsevien sanojensa käännökset eivät ole ollenkaan niin jännittäviä, vähän niinkuin “kuohkea lumi”, “kova lumi”, “kylmä lumi” ja niin edelleen. Heillä on näin monta sanaa lumelle siitä tyystä, ettei heillä ole aivan samanlaisia adjektiivimuotoja kuin englannin kielessä.

Tämän myötä sanottakoon, että me kuitenkin tarvitsemme enemmän sanoja väkivallalle. On järjetöntä että samaa sanaa käytetään kuvaamaan kuinka joku raiskaa, kiduttaa, runtelee ja tappaa lapsen; ja kuinka joku pysäyttää näin tekevän ampumalla häntä päähän. Että samaa sanaa, jota käytetään kuvaamaan kuinka vuorileijana tappaa peuran yhdellä nopealla puraisulla selkärankaan, käytetään myös kuvaamaan kuinka sivistetty ihminen pahoinpitelee rikoksesta epäillyn henkilön lasta, tai räjäyttää perheen taivaan tuuliin kuuden tonnin pommilla. Samaa sanaa jota käytetään usein kuvaamaan ikkunan särkemistä (liittovaltion viranomaiset pitävät ELFiä ja ALFia pahimpana maan sisäisenä “terroristi”uhkana, vaikkeivat nämä ole koskaan vahingoittaneet ketään: heidän “väkivaltansa” on omaisuuden tuhoamista) käytetään kuvaamaan myös toimitusjohtajan tappamista, ja sitä kuinka tuo toimitusjohtaja tuottaa myrkkyjä, jotka aiheuttavat ihmisille syöpää ympäri maailmaa. Korjaus tähän: viimeksi mainittuahan ei kutsuta väkivallaksi vaan tuotannoksi.

Joskus ihmiset kertovat minulle olevansa kaikkia väkivallan muotoja vastaan. Jokunen viikko sitten sain puhelun pasifisti-aktivistilta joka sanoi että “väkivallalla ei koskaan saavuteta mitään, ja sitä paitsi se on tosi typerää.”

“Minkälaisia väkivallan muotoja vastustat” kysyin.

“Kaikenlaisia.”

“Miten syöt? Entä ulostatko? Porkkanoiden ja suolistobakteerien näkökulmasta nuo toiminnat ovat hyvin väkivaltaisia.”

“Älä ole naurettava,” hän sanoi. “Tiedät vallan hyvin mitä tarkoitan.”

Itse asiassa en tiennyt. Tavallisesti käyttämämme väkivallan määritelmät ovat mahdottoman epämääräisiä, etenkin siihen nähden kuinka tunnepitoinen, moraalisesti latautunut, olemassaolon kannalta elintärkeä ja poliittisesti merkittävä sana on kyseessä. Tämä epämääräisyys tekee väkivaltaa käsittelevästä puheestamme vieläkin merkityksettömämpää kuin mitä se muuten olisi – mikä kertoo paljon.

Tuo keskustelu pasifistin kanssa sai minut todella ajattelemaan, ensin väkivallan määritelmiä ja toiseksi luokittelua. Mitä ensinmainittuun tulee, on niitä jotka osoittavat, aivan oikein, englannin kielen väkivaltaa (violence) ja mm. vahingoittamista, satuttamista ja raiskaamista (violate) tarkoittavien sanojen välillä olevan yhteyden, ja sanovat että vuorileijona, koska se ei vahingoita peuraa vaan vain tappaa sen syödäkseen, ei itseasiassa tee väkivaltaa. Samoin ei peuran tappava ihminenkään tee väkivaltaa niin kauan kuin saalistaja, tässä tapauksessa ihminen, ei vahingoita perimmäistä saalistaja/saalis-suhdetta; toisin sanoen niin kauan kun saalistaja ottaa vastuuta toisen yhteisön jatkumisesta. Vahingoittaminen, ja siten väkivalta, tulisi kuvaan vain tuon siteen särkyessä. Pidän tästä määritelmästä paljon.

Tässä on toinen määritelmä josta pidän, eri syistä tosin: “Väkivallanteko on mikä tahansa teko joka aiheuttaa fyysistä tai psyykkistä haittaa toiselle.” Pidän tästä, koska sen laajuus muistuttaa meitä siitä että väkivalta on läsnä kaikkialla, ja siten mielestäni hieman purkaa väkivaltaa ympäröivää myyttisyyttä. Sanot siis vastustavasi väkivaltaa? No, siinä tapauksessa vastustat elämää. Vastustat kaikkea muutosta. Tärkeäksi kysymykseksi nousee millaisia väkivallan muotoja vastustat.

Joka tietenkin johtaa toiseen asiaan jota olen ajatellut: väkivallan luokkiin. Jos otamme luvan olla hieman ad hoc, voimme helposti jakaa väkivallan erilaisiin tyyppeihin. On esimerkiksi olemassa ero tarkoittamattoman ja tarkoituksellisen väkivallan välillä: ero sen välillä astuuko vahingossa etanan päälle vai tekeekö niin tarkoituksella. Sitten on olemassa tarkoittamattoman mutta täysin odotettavissa olevan väkivallan luokka: aina kun ajan autoa, voin odottaa varmuudella murskaavani hyönteisiä tuulilasiin: tämän tai tuon tietyn hyönteisen tappaminen on onnettomuus tai vahinko, mutta joidenkin hyönteisten kuolema on väistämätöntä siihen nähden mitä teen. Sitten olisi tehtävä ero suoraan, itse tekemääni väkivaltaan, ja väkivaltaan jonka käsken tehtäväksi. Oletettavastikaan George Bush ei ole henkilökohtaisesti kuristanut irakilaisia lapsia, mutta hän on määrännyt heitä kuolemaan määrätessään hyökkäyksen maahan (tämän tai tuon irakilaislapsen kuolema saattaa olla vahinko, mutta joidenkin lasten kuolema on väistämätön siihen nähden mitä hän käskee tekemään). Toisenlaista väkivaltaa olisi järjestelmällinen, ja siksi usein näkymätön väkivalta: Olen jo kauan tiennyt että tietokoneen valmistaminen kuluttaa keskimäärin kaksi tonnia raaka-aineita (n. 240kg fossiilisia polttoaineita, 20kg kemikaaleja ja 1600 litraa vettä; kaksi kiloa fossiilisia polttoaineita ja kemikaaleja sekä 30 litraa vettä kuluu pelkästään yhden muistipiirin valmistamiseen.) Tietokone-ostokseni kantaa mukanaan nuo kätketyt väkivallan muodot.

Myös tekemättä jättämisessä on väkivaltaa: koska kunnon saksalaiset eivät seuranneet Georg Elserin esimerkkiä ja yrittäneet poistaa Hitleriä, olivat he syyllisiä vaikutuksiin jotka Hitlerillä oli maailmaan. Ollessani purkamatta patoja olen syyllinen siihen vaikutukseen mikä niillä on maaperustaani.

Väkivaltaa voi tehdä vaikenemalla. Kerron nyt jotain mitä tein, tai pikemminkin jätin tekemättä, joka tuottaa minulle enemmän häpeää kuin mikään mitä olen koskaan eläissäni tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kävelin eräänä yönä, vuosia sitten, ulos ruokakaupasta. Mies, joka oli selvästikin koditon ja aivan yhtä selvästi alkoholisti (ja humalassa), lähestyi minua pyytäen rahaa. Sanoin hänelle, ihan rehellisesti, ettei minulla ollut pikkurahaa. Hän kiitti minua siitä huolimatta kohteliaasti, ja toivotti minulle hyvää iltaa. Jatkoin matkaani. Kuulin miehen sanovan jotain jollekin takanani. Sitten kuulin toisen miehen äänen sanovan “Mene helvettiin siitä!”, ja tätä seurasi nyrkin iskusta kuuluva tömähdys. Kääntyessäni takaisin näin nuoren, bisnespukuun pukeutuneen sliippitukan hakkaavan koditonta miestä nyrkillä naamaan. Otin askelen heitä kohti. Ja sitten? En tehnyt mitään. Katsoin kun bisnesmies löi vielä pari kertaa, pyyhkäisi kämmenselkänsä housuihinsa ja käveli sitten hartiat jäykkänä pois, autollensa. Otin toisen askelen kohti koditonta miestä. Hän käänsi kasvonsa minuun päin. Hänen silmistään näin ettei hän tuntenut mitään. En sanonut sanaakaan. Menin kotiin.

Jos joutuisin uudestaan samaan tilanteeseen, en enää tekisi tätä toimimattomuuden ja vaikenemisen väkivaltaa. Olisin astunut väliin, ja olisin sanonut suoraa väkivaltaa tehneelle miehelle, “jos haluat lyödä jotain, lyö edes jotain joka lyö takaisin.”

Väkivaltaa voi tehdä valehtelemalla. Aiemmin tässä kirjassa mainitsin, että toimittaja Julius Streicher hirtettiin Nürnbergissä hänen osallisuudestaan natsi-holokaustin lietsomiseen. Näin yksi syyttäjä sanoi hänestä: “Voi olla totta että tämä syytetty on vähemmän suoraan osallinen juutalaisia vastaan tehtyjen rikosten fyysiseen toteuttamiseen. Syyttäjän kanta on, että tämä rikos ei sillä perusteella ole yhtään vähemmän vakava. Yksikään hallitus maailmassa … ei olisi voinut ryhtyä laatimaan ja toteuttamaan joukkotuho-ohjelmaa jollei sillä olisi ollut ihmisiä jotka tukisivat ja kannattaisivat sitä. Streicher otti tehtäväkseen opettaa kansaa, tuottaa murhaajia, opettaa heille vihaa ja myrkyttää heidät sillä. Alkuaikoina hän saarnasi vainon puolesta. Kun vainot alkoivat, hän saarnasi tuhoamisen ja hävittämisen puolesta. … [N]äitä rikoksia … ei olisi koskaan voinut tapahtua ilman häntä ja hänen kaltaisiaan. Ilman häntä ei Kaltenbrunnereilla, Himmlereillä … olisi ollut ketään toteuttamaan heidän käskyjään.” Sama pätee tietenkin nykyään mediayhtiöiden osaan hallitusten ja suuryhtöiden toteuttamissa hirmutöissä, sikäli kun niiden välillä on mitään merkittävää eroa.

Vuosien ajan olen kysynyt itseltäni (ja lukijoiltani) ovatko nämä propagandistit – joita yleisesti kutsutaan yhtiöiden toimittajiksi tai kapitalisti-toimittajiksi – pahoja vai tyhmiä. Olen joka päivä kahden vaiheilla. Useimmiten uskon että he ovat kumpaakin. Mutta tänään uskon että he ovat pahoja. Selitän miksi. Olette ehkä kuulleet John Stosselista. Hän on 20/20-nimisen ohjelman pitkäaikainen analyytikko ja nyt vetäjä, ja hänet tunnetaan parhaiten ohjelman maineikkaimmasta “Give Me A Break” (Älä ny viitti) -osiosta, jossa hän omalla kielellään ilmaistuna kumoaa yleisesti totena pidettyjä myyttejä. Useimmat meistä muista kutsuisi hänen touhujaan “yhtiöiden puolesta valehtelemiseksi.” Hän esimerkiksi väitti eräässä jaksossaan että “luonnonmukaisten [vihannesten] ostaminen saattaa tappaa sinut.” Hän väitti että erityisestä toimeksiannosta tehdyissä tutkimuksissa ei ollut löydetty torjunta-ainejäämiä sen paremmin luonnonmukaisesti kuin torjunta-ainellakaan viljellyistä hedelmistä ja vihanneksista, ja tämän lisäksi oli huomattu että luonnonmukaisen ruoan pinnalla on vaarallisia E. coli -bakteerikantoja. Mutta tutkijat joita Stossel lainasi, totesivat myöhemmin että hän esitti heidän tutkimuksensa väärin. He eivät löytäneet mitään torjunta-aineita siitä syystä, etteivät he koskaan tehneet torjunta-ainetestejä (niitä ei koskaan pyydetty). Lisäksi he sanoivat että Stossel esitti väärin E. coli -bakteereja koskevat testit. Stossel kieltäytyi julkaisemasta oikaisua. Vielä pahempaa oli, että kanava lähetti ohjelman uudestaan kaksi kertaa. Ja vielä tätäkin pahempaa: myöhemmin kävi ilmi että jo kolme kuukautta ennen ensimmäistä lähetystä 20/20:n johtava ohjaaja Victor Neufeld tiesi koetuloksista ja tiesi Stosselin valehtelevan.

Tämä ei ole mitenkään epätavallista Stosselille ja yhtiölle. Juttelin vastikään erään ympäristöasiaa ajavan opettajan kanssa, jota Stossel oli haastatellut. Hän sanoi että “Se ei ollut mitään muuta kuin suunniteltua loanheittoa. Hän leikkeli ja pilkkoi minun ja peruskoululaisten kanssa tehdyt haastattelut saadakseen ne näyttämään siltä, että olisimme sanoneet asioita joita emme sanoneet, ja ikään kuin emme olisi pystyneet vastaamaan kysymyksiin joihin olimme vastanneet. Hän koosti pätkän niin että lapset näyttäisivät typeryksiltä.” Toinen kutsui häntä “planeetan pahimmaksi paskiaiseksi,” mikä kertoo aika paljon. Ja nyt minulla on yksi Stossel-tarina lisää liitettäväksi todistusaineistoon hänen seuratessaan Streicherin haamua oikeusjuttuluettelossa. Vähän aikaa sitten eräs 20/20:n toimittajista soitti minulle. Hän halusi puhua kanssani metsätuhoista. Seuraava “myytti” jonka Stossel aikoo paljastaa, hän kertoi, on että [Pohjois-Amerikan] mantereen metsät ovat tuhoutumassa. Sanoohan metsäteollisuus kuitenkin, että nykyään tällä mantereella on enemmän puita kuin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Hän halusi vastineen ympäristönsuojelijalta. Kerroin hänelle, että 95% tämän mantereen alkuperäisistä metsistä on mennyttä, ja että niissä metsissä elävät olennot ovat kadonneet tai katoamassa. Hän toisti metsäteollisuuden väitteen ja kertoi että Stossel aikoo käyttää sitä perusteluna sanoessaan “Älä ny viitti! Metsät eivät ole tuhoutumassa!”

Sanoin, että metsäteollisuuden väitteessä on kaksi julkilausumatonta lähtökohtaa, ja muistutin häntä propagandan ensimmäisestä säännöstä: jos voit huomaamatta ujuttaa perimmäiset lähtökohtasi ihmisille, he ovat sinun. Ensimmäinen lähtökohta on se järjetön olettamus, että 25-senttinen taimi olisi sama asia kuin tuhat vuotta vanha puu. Varmaankin taimia saattaa olla tänään enemmän, mutta vanhoja puita on helvetin paljon vähemmän. Ja monet isot metsäyhtiöt hakkaavat puita viidenkymmenen vuoden kierrolla, joka tarkoittaa että puut eivät ennätä ikinä edes nuoruusikäänsä niin kauan kuin sivilisaatio pysyy pystyssä. Toinen lähtökohta on aivan yhtä mielenvikainen olettamus, että yhtä ainoaa lajia, douglaskuusta, (viidenkymmenen vuoden kierrolla!) kasvava puupelto on sama kuin terve metsä, että metsä on vain joukko samanlaisia puita jotka kasvavat mäenrinteessä, sen sijaan että se olisi sitä mitä se todella on, suhteiden verkko joka tuikkii esimerkiksi lohien, myyrien, sienten, salamanterien, kiislojen, puiden, saniaisten jne., kaikkien yhdessä toimivien ja elävien keskuudessa. Varsin perusjuttua. Mutta, hän kysyi, eikö jonkinlaista villielämää ole nykyään enemmän kuin koskaan ennen? Vastasin kertomalla hänelle että yksi Forest Servicen [3] ja metsäteollisuuden kertomista klassisista valheista on, että koska nykyään on enemmän valkohäntäpeuroja kuin aiemmin, tämä tarkoittaa että metsien on oltava paremmassa kunnossa. Ongelma on, että valkohäntäpeurat pitävät metsänrajoista, joten valkohäntäpeurojen runsaus ei kerro metsien runsaudesta: se kertoo metsänrajojen runsaudesta, joka todellisuudessa merkitsee avohakkuiden runsautta. Väite, että valkohäntäpeurojen lisääntyminen merkitsee metsien lisääntymistä, minä jatkoin, on vain yksi uusi valhe vanhojen lisäksi.Puhuin hänen kanssaan yli tunnin, ja loppua kohti hän vaikutti todella ymmärtävän nämä näkökohdat. Tein selväksi, että tällaisen Stosselin loikan – siitä että sanoo puita olevan enemmän kuin 70 vuotta sitten, siihen että väittää ettei metsätuho ole totta – voi tehdä vain joko olemalla tietämätön näistä lähtökohdista, tai valehtelemalla. Kuten George Draffan ja minä kirjoitimme kirjassa Strangely Like War, “Pelkkä viittaus siihen suuntaan että viidenkymmenen vuoden kierrolla pidettävä puupelto edes etäisesti muistuttaa elävää metsää on joko poikkeuksellisen ja itsepintaisen tietämätöntä, tai tarkoituksellisen harhaanjohtavaa. Niin tai näin, ne jotka väittävät näin ovat sopimattomia tekemään metsänhoitoa koskevia päätöksiä.” Hän ymmärsi sen. Lähetimme hänelle kopion kirjasta. Hän sanoi että he saattavat ottaa minut mukaan ohjelmaan. He eivät ottaneet, eikä siinä mitään. Mutta keskeinen kohta on tässä. Stossel teki ohjelman joka tapauksessa. Lisäksi hän selkeästi sanoi että valkohäntäpeurojen lisääntyminen on merkki siitä ettei metsätuhoja ole tapahtumassa. Hänelle oli tehty täysin tiettäväksi että hänen väitteensä eivät ole tosia. Hänet tehtiin täysin tietoiseksi tosiasioista.

Nämä tosiasiat – että taimet ovat eri asia kuin vanhat puut, että puupellot ovat eri asia kuin metsät, ja että valkohäntäpeurojen lukumäärän lisääntyminen ei merkitse metsien lisääntymistä – eivät ole sen paremmin ristiriitaisia kuin älyllisesti haastaviakaan. Ne eivät ole mielipiteitä. Ne ovat yhtä kirkkaita tosiasioita kuin se että vesi on märkää ja tuli on kuumaa ja vanhat metsät ovat vanhoja. Tämä tarkoittaa ettei hänellä enää ollut ensimmäistä tekosyytä, tietämättömyyttä. Stossel saattaa olla tyhmä, tai sitten ei. Siitä minulla ei ole kokemusta. Mutta hänen tapauksessaan tiedän vastauksen kysymyksen jälkimmäiseen osaan. Kuten Streicher, hän tekee väkivaltaa valehtelemalla: vahingoittamalla totuutta, vahingoittamalla sanojen ja keskustelun sakraalisuutta, vahingoittamalla meidän psyykeitämme, ja valmistamalla tietä metsien lisääntyvälle raiskaamiselle. Kuten Streicher, voi olla että hän ei ole niin suoraan osallinen luonnonmaailmaa vastaan tehtyjen rikosten fyysiseen toteuttamiseen kuin Hurwitzin kaltaiset ihmiset. Mutta minun kantani on, että hänen rikoksensa ei sillä perusteella ole yhtään vähemmän vakava. Yksikään hallitus tai yhtiö maailmassa ei olisi voinut ryhtyä laatimaan ja toteuttamaan metsien joukkotuho-ohjelmaa ilman ihmisiä jotka tukevat ja kannattavat niitä. Stossel on ottanut tehtäväkseen opettaa kansaa, tuottaa niitä jotka ajavat metsätuhon asiaa ja jopa vaativat sitä, opettaen heille vihaa totuutta kohtaan ja vihaa luonnonmaailmaa kohtaan, myrkyttäen heidät sillä. Metsätuhoja ei koskaan voisi tapahtua ilman häntä ja hänen kaltaisiaan. Ilman häntä ja muita hänen kaltaisiaan, estettäisi Hurwitzeja, Weyerhaeusereita ja muita saman kaltaisia tuhoamasta maaperustojamme. …

Kaikki kirjoittajat ovat propagandisteja. Se ei tarkoita että olisimme kaikki valehtelijoita. Jotkut ovat valehtelijoita. Toiset eivät.

En ole koskaan tavannut John Stosselia, mutta vihaan häntä. Vihaan häntä siitä mitä hän tekee metsille, ja maailmalle, ja mitä hän tekee keskustelulle. Vihaan häntä koska hän on valehtelija. Vihaan häntä koska hänen valheensa vahingoittavat niitä joita rakastan.

Minun ei ehkä pitäisi nälviä Stosselia. Hän ei ole ainoa valehtelija. Koko kulttuuri perustuu valheisiin, kaikkein intiimeimmältä ja henkilökohtaisimmalta tasolta aina kaikkein globaaleimpaan asti. Kekseliäimmät koskaan kirjoittamani rivit olivat kirjassa A Language Older Than Words: “Jotta voisimme ylläpitää elämäntapaamme, meidän on kerrottava valheita toisillemme, ja etenkin itsellemme. Valheiden ei välttämättä tarvitse olla erityisen uskottavia, riittää vain että ne nostetaan aidaksi totuutta vastaan. Nämä aidat totuutta vastaan ovat välttämättömiä, koska ilman niitä monet kurjat teot kävisivät mahdottomiksi. Totuutta pitää välttää hinnalla millä hyvänsä.” Hyväksikäyttävien perheiden jäsenet valehtelevat toisilleen ja itselleen suojellakseen väkivallantekijöitä (he vakuuttavat itselleen – ja väärintekijät, ja koko perherakenne vakuuttaa heille – että he suojelevat itseään), ja säilyttääkseen väkivaltaiset sosiaaliset rakenteensa ehjinä. Tämän hyväksikäyttävän kulttuurin jäsenet valehtelevat toisilleen ja itselleen suojellakseen kulttuurin väkivallantekijöitä, ja säilyttääkseen tämän kulttuurin väkivaltaiset sosiaaliset rakenteet koskemattomina. Todistelemme itsellemme että voimme tuhota planeetan – tai paremminkin, niille meistä jotka välittävät, että voimme antaa tuhota sen – ja jatkaa elämää sillä. Todistelemme itsellemme että voimme ainaisesti käyttää enemmän energiaa kuin mitä saamme auringosta vuosittain. Todistelemme itsellemme että valtamerten suurten kalojen vähentyminen 90 prosentilla ei välttämättä ole kohtuutonta. Todistelemme itsellemme että jos olemme tarpeeksi rauhallisia, niin vallanpitäjät lopettavat tappamisen. Todistelemme itsellemme että sivilisaatio on kaikkein suotavin sosiaalisen järjestyksen muoto, tai oikeastaan ainoa. Todistelemme itsellemme että asiat menevät kyllä ihan hyvin.

Stossel ei ole ainoa valehtelija.

On muunlaisia väkivallan muotoja. On väkivaltaa, jota meidän on väistämättä tehtävä syödäksemme, tapammepa sitten kaloja tai kaurajuurta. Ja tietenkin voimme tehdä eron näiden väkivallan muotojen välille, eläimille, kasveille ja sienille tehtävän väkivallan välille. Voimme erottaa toisistaan porkkanan syömisen, jolloin koko kasvi kuolee, ja salaatinlehden syömisen, jolloin itse kasvi jää eloon.

On aineenvaihdunnan väkivaltaa, väkivaltaa jonka kehoni tekee nielemälleni ruoalle, ulostamilleni bakteereille, tunkeutuville pöpöille joita valkosoluni tuhoavat. Oletan ettei mistään löydy niin tiukkaa pasifistia joka vastustaisi näitä väkivallan muotoja.

On ihmisille tehtyä väkivaltaa. On muille kuin ihmisille tehtyä väkivaltaa. On joille, vuorille, valtamerille tehtyä väkivaltaa. On maalle tehtyä väkivaltaa. Jotkut sanovat että on olemassa ihmisten valmistamille elottomille esineille tehtyä väkivaltaa. Toiset sanovat ettei sellaista asiaa kuin eloton esine ole olemassakaan (mutta on tärkeää muistaa, että ne jotka esittävät vastalauseita Starbucksin ikkunoita rikkoville mustan blokin jäsenille, yrittivät puolustaa yhtiötä, eivät ikkunoita).

On ihmissieluille tehtyä väkivaltaa, ja toislajisten sieluille tehtyä väkivaltaa. On keskustelulle tehtyä väkivaltaa.

On tietoisin perustein tehtyä väkivaltaa. Ja on tiedostamattomin perustein tehtyä väkivaltaa.

On hyökkäävää väkivaltaa, kuten silloin kun joku yrittää kiduttaa kuoliaaksi, ja on puolustavaa väkivaltaa, kuten silloin kun tappelee vastaan.

On vihasta tehtyä väkivaltaa, ja on rakkaudesta tehtyä väkivaltaa. On halveksunnasta tehtyä väkivaltaa. On ahneudesta tehtyä väkivaltaa. On pelosta tehtyä väkivaltaa. On vallan vuoksi tehtyä väkivaltaa. On vihasta tehtyä väkivaltaa. On eloonjäämisen puolesta tehtyä väkivaltaa.

On väkivaltaa, joka on monien näiden myrkyllistä jäljitelmää.

On yksin tehtyä väkivaltaa ja yhdessä tehtyä väkivaltaa.

On henkilökohtaista väkivaltaa – minun tai sinun, minulle tai sinulle erityisesti tekemää – ja on ei-henkilökohtaista väkivaltaa, kuten silloin kun saa myrkytyksen ruoassa olevista torjunta-aineista, torjunta-aineista joita siinä ei John Stosselin mukaan ole.

On järjetöntä väittää ettei usko väkivaltaan. Sama kuin sanoisi ettei usko kuolemaan. Ilman muuta voi sanoa ettei halua osallistua tiettyihin väkivallan muotoihin, kuten voi sanoa ettei halua aiheuttaa tietynlaisia kuoleman muotoja. Mutta väkivalta, samoin kuin kuolema, on yksinkertaisesti vain osa elämää, ei isompi eikä pienempi, ei enemmän tai vähemmän tärkeä kuin mikään muukaan osa. Itse asiassa se on erottamaton muista. Me kaikki osallistumme väkivaltaan päivittäin. Ainoat kysymykset koskevat meidän tiedostamisemme tasoa, ja mitä sillä tietoisuudella teemme.

Translation from takku.net

Filed in Suomen Kieli