Toivosta

June 15th, 2006

Olen pilkannut toivoa jo vuosien ajan. Suoraan sanoen minulla ei ole sitä paljoakaan, ja minusta on hyvä niin. Toivo osaltaan pitää meitä kahlittuna järjestelmään. Ensinnäkin on olemassa perätön toivo siitä että järjestelmä saattaisi yllättäen jotenkin käsittämättömästi muuttua. Tai teknologia pelastaa meidät. Tai Suuri Emo. Tai olennot Alfa Centaurilta. Tai Jeesus Kristus. Tai joulupukki. Jokainen näistä perättömistä toivoista – kaikki tämä voimamme luovuttaminen muille – johtaa toimimattomuuteen, tai ainakin tehottomuuteen: kuinka olisi esimerkiksi Philip Berrigan [1] toiminut jos hän ei olisi uskonut – toivonut – että Jumala lunastaa hänet vapaaksi?

Se, ettei 50- ja 60-luvuilla ollut turvapaikkoja pahoinpidellyille naisille, oli yksi syy siihen, että äitini pysyi yhdessä isäni kanssa. Toinen syy oli kuitenkin perätön toive siitä että isä voisi muuttua. Perättömät toiveet, kuten olen toisaalla kirjoittanut, sitovat meidät sietämättömiin tilanteisiin, ja tekevät meidät sokeiksi todellisille mahdollisuuksille. Uskooko kukaan todella, että Weyerhauser [2] lopettaa metsätuhot jos pyydämme kauniisti? Uskooko kukaan todella että Monsanto lopettaa monsantoilunsa jos pyydämme kauniisti? Jos vain saamme vihreät hallitukseen, tämä ajattelutapa tahtoo sanoa, niin asiat ovat hyvin. Jos vain saamme läpi tämän tai tuon lain, niin asiat ovat hyvin. Hevonpaskaa. Asiat eivät tule olemaan hyvin. Ne ovat jo nyt huonosti, ja ne muuttuvat yhä pahemmiksi.

Yksi ovelimmista asioista joita natsit tekivät juutalaisille, oli sulauttaa järkeily, sulauttaa toivo osaksi itseään. Jokaisessa vaiheessa matkan varrella oli rationaalisesti ajatellen juutalaisten parhaaksi olla vastustamatta: monet juutalaiset toivoivat – ja tätä toivoa natsit kylvivät – että jos he toimisivat yhteistyössä, noudattaisivat vallassa olevien laatimia sääntöjä, niin heidän elämänsä ei muuttuisi huonommaksi, eikä heitä murhattaisi. Ottaisitko henkilökortin mieluummin kuin vastustaisit ja mahdollisesti kuolisit? Siirtyisitkö ghettoon (reservaattiin, leiriin, mihin ikinä) mieluummin kuin vastustaisit ja mahdollisesti kuolisit? Nousisitko karjavaunuun mieluummin kuin vastustaisit ja mahdollisesti kuolisit? Menisitkö suihkuihin mieluummin kuin vastustaisit ja mahdollisesti kuolisit?

Mutta kerron sinulle jotain tärkeää: niistä juutalaisista jotka osallistuivat Varsovan gheton kapinaan, mukaanlukien ne jotka osallistuivat tehtäviin joita he pitivät varmana itsemurhana, selvisi hengissä useampi kuin niistä jotka mukautuivat. Älä koskaan unohda sitä.

Eivät yksin perättömät toiveet pidä mukautuvia kahlittuina. Toivo itsessään pitää.

Toivo, niin meille kerrotaan, on majakkamme pimeydessä. Se on valomme pitkän, pimeän tunnelin päässä. Se on valonsäde joka vastoin kaikkia odotuksia pääsee vankikoppeihimme. Se on syymme pysyä elossa, suojamme epätoivoa vastaan (jota täytyy välttää hinnalla millä hyvänsä, myös mielenterveytemme ja maailman tuhoutumisen hinnalla). Kuinka voimme jatkaa jollei meillä ole toivoa?

Meille kaikille on opetettu, että toivo jostain paremmasta tulevaisuudesta – kuten toivo jostain paremmasta, tulevasta Taivaasta – on, ja sen täytyy olla turvamme tämänhetkisessä murheessa. Muistat varmasti tarinan Pandorasta. Hänelle annettiin tiukasti sinetöity rasia, ja kiellettiin koskaan avaamasta sitä. Uteliaisuuttaan hän kuitenkin avasi sen, ja niin lensivät ulos vitsaukset, murhe ja pahanteko, eivät ehkä tuossa järjestyksessä. Liian myöhään hän paiskasi kannen kiinni. Vain yksi asia jäi rasiaan: toivo. Tarinan mukaan toivo oli “ainoa hyvä jonka rasia sisälsi monien pahojen lisäksi, ja tähän päivään asti se on säilynyt ihmisen ainoana lohtuna epäonnessa.” Ei minkäänlaista mainintaa siitä että toiminta saattaisi olla lohtu epäonnessa, tai siitä että todella tekisi jotain oman epäonnensa lievittämiseksi tai poistamiseksi. (Latinan Fortuna, sukua latinan sanoille fort-, fors, sattuma, onni: tämä viittaa tietenkin siihen että epäonni, jossa toivon oletetaan meitä lohduttavan, on vain hiton pahaa tuuria, eikä se riipu sellaisista olosuhteista joita me saattaisimme pystyä muuttamaan: en näe miten huono onni liittyisi nykyisessä tilanteessa niihin kurjiin valintoihin, joita teemme päivittäin salliessamme sivilisaation jatkaa maan tuhoamista.)

Mitä paremmin ymmärrän toivoa, sitä paremmin käsitän että toivo, sen sijaan että se lohduttaisi, ansaitsi alusta alkaen paikkansa rasiassa vitsauksien, murheen ja pahanteon rinnalla; että se palvelee vallassa olevien tarpeita aivan yhtä varmasti kuin usko etäiseen Taivaaseen; että toivo ei ole lopulta mitään muuta kuin maallinen versio vanhasta tutusta taivas/nirvana -aivopesusta.

Toivo on itse asiassa kirous, perikato.

En sano näin ainoastaan ihastuttavan buddhalaisen sanonnan innoittamana, “Toivo ja pelko jahtaavat toistensa häntiä” – ilman toivoa ei ole pelkoa – en vain siitä syystä että toivo johtaa meidät pois tästä hetkestä, pois siitä keitä ja missä me olemme juuri nyt, ja kohti jotain kuvitteelista tulevaa olotilaa. Sanon tämän sen takia mitä toivo on.

Enemmän tai vähemmän jokainen meistä ruikuttaa enemmän tai vähemmän loputtomasti toivosta. Et uskoisi – tai ehkä uskoisitkin – kuinka monien lehtien yhtä monet toimittajat ovat sanoneet haluavansa, että kirjoitan maailmanlopusta, ja sen jälkeen vaatineet minua “varmistamaan että jätät lukijoille toivon tunteen.” Mutta mitä toivo tarkalleen ottaen on? Viime keväänä pitämäni puheen aikana joku pyysi minua määrittämään sen. En osannut, ja niinpä käänsin kysymyksen takaisin yleisölle. Tällaiseen määritelmään me lopulta yhdessä päädyimme: Toivo on kaipuuta tulevaisuuden olosuhteisiin, joiden muotoutumiseen ei itsellä ole osaa. Se tarkoittaa että on pohjimmiltaan voimaton, kyvytön.

Ajattele sitä. En esimerkiksi aio sanoa että toivon syöväni jotain huomenna. Teen vain niin. En toivo että hengitän uudelleen juuri nyt, tai että kirjoitan loppuun tämän lauseen. Teen vain ne. Toisaalta toivon, että kun seuraavan kerran nousen lentokoneeseen, se ei tipahda. Jonkin toivominen merkitsee ettei itsellä ole siihen liittyen mitään osaa.

Hyvin monet ihmiset sanovat toivovansa että vallitseva kulttuuri lopettaa maailman tuhoamisen. Sanomalla niin he ovat taanneet sen jatkumisen ainakin lähitulevaisuudessa, ja antaneet sille vallan jota sillä ei ole. He ovat myös luopuneet omista voimistaan.

En toivo että hopealohet selviävät. Teen mitä vaaditaan jotta vallitseva kulttuuri ei aja niitä sukupuuttoon. Jos hopealohet haluavat lähteä siitä syystä etteivät pidä siitä miten heitä kohdellaan – ja kuka voisi heitä syyttää? – niin sanon hyvästi ja jään kaipaamaan niitä, mutta jos he eivät halua lähteä, en anna sivilisaation tappaa niitä lopullisesti. Teen mitä ikinä on tarpeen.

En toivo että sivilisaatio romahtaa mahdollisimman pian. Minä teen mitä tarvitaan sen toteuttamiseksi.

Kun käsitämme miten suuri kyky meillä on vaikuttaa, ei meidän enää tarvitse “toivoa” lainkaan. Me vain teemme homman. Varmistamme että lohet selviävät. Varmistamme että preeriakoirat selviävät. Varmistamme että tiikerit selviävät. Teemme mitä ikinä on tarpeen.

Casey Maddox kirjoitti, että toiminta alkaa siitä mihin filosofia loppuu. Sanoisin lisäksi, että kun lakkaamme toivomasta ulkopuolista apua, kun lakkaamme toivomasta että tämä kamala tilanne jossa olemme ratkeaa jotenkin itsestään, kun lakkaamme toivomasta että tilanne ei jotenkin muuttuisi pahemmaksi, niin olemme lopulta vapaita – todella vapaita – ryhtymään rehellisesti työskentelemään sen perusteelliseksi ratkaisemiseksi. Sanoisin, että kun toivo kuolee, toiminta alkaa.

Translation from takku.net

Filed in Suomen Kieli